Jonah Russo

If I tell you that I love you, be ok
’Cause I ain’t lyin’, I don’t lie — Without an alibi

Jonah Sean Russo. Family just calls him Joe, everyone else better go with ’Jonah’.
Born on the 6th of February 1982 in South Philadelphia.
Italian dad (-56), Irish mom (-57), two older brothers (Matteo -79 and Cristian -81) and a pretty strict Catholic upbringing. Paternal side of the family emigrated from Messina, Sicily sometime in the late 1910s to flee grinding rural poverty. Mom and her family came in the late 50’s in look for work.

Lives in a rental one bedroom apartment right next to De Witt Clinton Park in Hell’s Kitchen.

Has two kids – Vincent and Luca – he never sees and a wife he doesn’t talk to anymore. Technically married but just ‘cause the papers never got signed, so.. Straight and single.

Ex-navy, ex-police, ex-family-man, ex-lots-of-things. Currently a part time drunk, a full time fuck-up and a big time disappointment on the side – and since that doesn’t exactly pay the bills he’s also the person picking up the odd jobs no one else really wants. So heavy manual labor and private security, mostly.

FC Bradley Cooper

Well ’round here baby  I learned you get what you can get
So if you’re rough enough for love , honey, I’m tougher than the rest 

CHILDHOOD IN HIS OWN WORDS

“ I was well into adulthood before I realized that I was an American. Of course, I had been born in America and had lived there all of my life, but somehow it never occurred to me that just being a citizen of the United States meant I was an American. Americans were people who ate peanut butter and jelly on mushy white bread that came out of plastic packages. ME?? I was Italian. I was Irish. Never American.

I had a simple and sweet childhood. We had parents who loved us but weren’t afraid to discipline us. Our home was filled with emotions, excitement and constant family interaction. Our apartment was simple and modest, but well cared for. The most important room in the home was the kitchen. The couch always had a plastic cover on it, and the living room was only used when special guests visited. We were always ready with an open door, a hug, and a plate of cookies that were reserved strictly for the guests

Our mother spent nearly every hour of the day cooking, cleaning, washing and ironing. She did it with love and a great sense of pride. She knows how to make potatoes at least 4 different ways. Potato leek soup, mashed potatoes, potato pancakes, sweet potatoes with marshmallows on top, homefries, roasted, baked…. I’ve had them all, and I love them all.  And if we were famished and pleaded our case, we often got a chunk of crusty Italian bread dipped in tomato sauce to hold us over until dinner. And dinners were the time to eat well and talk freely.

My family was loud anyway, but once alcohol is flowing, things go from like a 6 to a 10 real quick. Every funeral, wedding, Christmas party, or picnic is always open bar. Someone always gets too drunk, and then there’s always the stories that go floating around the next day. It’s like a college house party, with a little bit more sophistication and dignity. Only a little. If someone offers you a coffee at a family gathering, there’s a 100% chance it contains hard alcohol.

Some of the most memorable scenes from my childhood were the family fights around the dinner table. There was the time my Uncle Mike got into an argument with my father in front of the family. Eventually, my uncle picked up an entire bowl of smelts (a very smelly fish) and dumped it over my father’s head. My grandmother and aunts were all screaming, and they had to be separated by my other uncles.

Irish curse words were always accepted, welcomed, and even vaguely encouraged growing up. But if you took the Lord’s name in vain, heaven help you.

We had rosary beads on top of the television during Notre Dame Games and sports jerseys for teams none of mine friends recognized. Even though we lived nowhere near Notre Dame, the school had to be supported at all costs. We are the fighting Irish, after all.

We never talked about feelings. Ever. You don’t have to, though, because you know your family would kick anyone’s ass if they dared to cross you. The Godfather looks eerily similar to our average family get together.

I wouldn’t have it any other way.

EARLY YEARS & FAMILY

Nick Hornbyn käsikirjoittama Brooklyn oli aikoinaan yksi Oscarkauden suosituimmista elokuvista. Se kertoi nuoresta, Irlannista Amerikkaan muuttaneesta naisesta, joka ennakkoluuloista ja parhaista aikomuksista huolimatta otti ja rakastui Amerikanitalialaiseen putkimieheen. Ehkä Lucy oli tullut Yhdysvaltoihin jo vuosia aiemmin ja ehkä Tony oli laivastossa, mutta muuten Jonahin vanhempien rakkaustarina oli hyvin samanlainen. Kuten monet muutkin nuoret parit Philadelphiassa, he tapasivat, rakastuivat, kiirehtivät naimisiin ja perustivat perheen – kaikki vuoden sisään. Lapsia siunaantui kolme – Matteo, Cristian, Jonah – kaikki heti toinen toisensa perään. Suvun mittapuulla se tarkoitti pientä perhettä, koska pelkästään isällä oli seitsemän sisarusta.

“We lived in a close-knit neighborhood. Very Irish and Italian, with some token Protestants. We were surrounded by family and other people who had tons of kids. Childcare was never an issue.”

Äidin kirjanpitäjäopinnot jäivät esikoisen syntymään ja toimeentulovastuu jäi isälle, joka neljän laivastovuoden jälkeen perusti veljiensä kanssa rakennusliikkeen, missä alkoi tehdä töitä puuseppänä. Perhe asui parin makuuhuoneen omistusasunnossa Philadelphiassa, saman tien varrella isän suvun kanssa ja alle kymmenen minuutin ajomatkan päässä äidin omasta. Talo pullisteli saumoista, mutta siinä oli juuri tarpeeeksi suuri takapiha, että sen nurkkaan mahtui pieni kasvihuone, missä kasvatettiin tomaatteja, tomaatteja ja tomaatteja. Pienessä talossa ja isossa suvussa ei yksityisyyttä, rauhaa tai hiljaisuutta tunnettu, mutta se ei koskaan haitannut – sitä mitä ei ollut koskaan kokenut, ei osannut kaivatakaan. Joka sunnuntai kokoonnuttiin yhdessä syömään koko suvun voimin, isovanhempia tavattiin useita kertoja viikossa ja ystävistä valtaosalle oltiin sukua.

Matteo oli pojista fiksuin, kävi koulut kunnialla ja opiskeli kauppatieteitä arvostetussa yliopistossa. Ei tullut kellekään yllätyksenä, että se peri lopulta myös isän osan perheyrityksestä, nai kuvankauniin italialaistytön ja sai viisi lasta. Vähän eri tarina oli Cristian, jota oltiin siunattu atleettisilla lahjoilla ja nätillä naamalla. Sen varsin pitkästä ja ansiollisesta nyrkkeilyurasta jäi lopulta käteen vain parkinsonin tauti, omistusosa nyrkkeilysalista ja vaimo, joka lasten sijaan hankki koiria.

Jonah myöntää itsekin, että “I was never the smartest person or the coolest kid. I really didn’t have anything going on.” Jos jotain, niin hän oli kuin ilmetty kopio isästään – macho ja näyttämisenhaluinen naistenmies, luokan pelle, levoton, rauhaton ja päättämätön. Ehkä siksi hän oli se, joka kulki jo pikkulapsena isän mukana ties missä kilparadoilla lyömässä vetoa, ja joka sai myös osakseen aina eniten arvostelua. Isän hyväksyntää haettiin aina keinolla millä hyvänsä, vaikka sitä ei koskaan ääneen myönnetty ja se koitettiin peittää katkeruudella, vihalla ja teini-iän uhmalla.

MARRIAGE  – THE RISE & FALL

Isän hyväksynnän hakemiseen juonsi varmaan sekin, miten Jonah 23 vuoden iässä otti ja liittyi laivastoon – ihan kuten isäkin oli aikonaan tehnyt. Ehkä siihen vaikutti myös se, että hän oli kyllästynyt kuulemaan joka ikinen päivä, miten ei voinut mopata lattioita ja pakata ostoksia lopun ikäänsä, ja miten suvun tavoille uskollisena ei ollut mitään asiaa muuttaa pois kotoa, jos ei ollut mennyt naimisiin tai vähintään tullut värvätyksi sotaan.

Sotakutsua ei tullut, eikä heti siihen hätään löydetty ketään kenen kanssa karata alttarille, joten asiaa piti edistää itse. Kun sai uniformun, missä prameilla, niin kummasti jälkimmäinenkin kohta ratkaisi itse itsensä. Jonah vietti toista kotilomaa, kun otti ja rakastui, yhtäkkiä, lujaa ja ilman minkäänlaisia varoitusmerkkejä – hyvin samalla tavalla kuin isäkin aikoinaan. Tyttö oli kaunis, hurmaava ja hauska, eikä hän halunnut mitään muuta kun olla sen kanssa, aina ja ikuisesti, koko ajan ja kaikkialla. Se esiteltiin perheelle, ystäville ja koko kotinaapurustolle, vietettiin sen kanssa se koko pari viikkoa, kun oltiin kotona. Ja kosittiin sinä aamuna, kun oltiin nousemassa bussiin ja lähtemässä.

He soittelivat päivittäin ja kirjoittelivat rakkauskirjeitä, vaikka sille ei olisi ollut tarvetta, kunnes muutama kuukausi myöhemmin mentiin naimisiin koruttomasti ja kaikessa hiljaisuudessa. Se oli hullua, hölmöä nuoruuden salamarakkautta. Sellaista, minkä ei olisi pitänyt johtaa mihinkään muuhun kuin sydänsuruihin, mutta mitä silti vielä vanhanakin muisteltaisiin lämmöllä, mutta toisin kävi.

Hyvä että saatiin ostettua huonekalut (laivaston tarjoamaan) yhteiseen asuntoon, ennen kun lääkäri ilmoitti, että kahdeksan kuukauden päästä olisi hyvä olla lastenhuone laitettuna.

I’ve been drunk three times this week
Spent all my money on a fleeting moment
I’m fucked up, I’m faded, I’m so complicated
Those things that I said they were so overrated
– But I really fucking meant it

Rakkauskupla puhkesi ja pää selkeni kerralla.

Kyse ei ollut siitä, etteikö Jonah olisi halunnut lapsia – totta kai hän halusi. Hänen sukutaustallaan oli täysin käsittämätön konsepti, ettei joku haluaisi isoa perhettä. Hän ei vain halunnut niitä vielä. Ei, kun rahatilanne oli huono, elämässä ei oltu saatu vielä mitään aikaiseksi ja kerralla tajuttiin, ettei vaimoakaan oikeastaan tunnettu. Sen kanssa oltiin vietetty kiinteästi se pari viikkoa, muuten oltiin vain nähty ohimennen ja leikitty, että oltaisiin muka jaettu osoite ja elämä.

Jonah oli silti alkujärkytyksen jälkeen innoissaan, soitteli uutisten kanssa koko sukunsa läpi (mikä oli koko päivän kestävä projekti) ja rakensi itse pinnasängyn. Harmi vain, että hänet lähetettiin kesken pesänrakennusprojektia kuudeksi kuukaudeksi kirjaimellisesti istumaan laivalle ja moppaamaan (sitä ei ilmeisesti päästy pakoon, vaikka mitä tehtiin). Väliin jäi loppuraskauden ja synnytyksen ikuistaminen, joten kun palasi kotiin ja sai syliin parikuisen vauvan, oli siihen lievästi sanottuna vaikea luoda mitään suhdetta. Se olisi ihan yhtä hyvin voinut olla jonkun tuntemattoman lapsi, eikä hän olisi huomannut eroa.

Elämä muuttui muutenkin kerralla liikaa. Vaimo ei yhtäkkiä ollut enää tyytyväinen mihinkään, mitä hän teki tai sanoi. Häntä ärsytti sen jankutus ja loputtomat vaatimukset. Väsytti, laskut kasaantuivat, aina oli kiire, koskaan ei saanut vain olla. Nuoruus oltaisiin yhtä hyvin voitu polttaa roviolla. Ystävät joivat ja nauroivat barrackseilla yöt läpeensä, hän istui kotona hyssyttämässä lasta, jonka taas seuraavassa hetkessä jättäisi pariksi viikoksi ja joka olisi kotiin palatessa taas muuttunut tuntemattomaksi. Sopi teemaan, koska niin oli vaimokin. Se oli kai yksinäinen, koska he tekivät toisenkin lapsen pari vuotta myöhemmin. Luoja ties miksi. Tarina oli hyvin samanlainen, joskin nyt Jonah lähti kuudeksi kuukaudeksi viikko synnytyksen jälkeen. Kun hän palasi, kotona ei odottanut oikein mikään.

Spare parts
And broken hearts
Keep the world turnin’ around

Vaikka joskus olisi tehnyt mieli, ei osattu vain erota ja jatkaa matkaa eri suuntiin. Jonah päätti täysin merkityksettömän ja lähinnä tylsyyskuolemalla uhanneen laivastorupeamansa, asetuttiin koko perheen kanssa aloilleen New Yorkin laitamille ja yritettiin leikkiä perhettä. Ei siitä tullut mitään. Hänen vaatimuksestaan muutettiin varsin pian Pennsylvaniaan, missä hän teki pätkätöitä kaikkien mahdollisten sukulaisten yrityksissä. Siitäkään ei tullut oikein mitään. Mistään ei oikein tullut.

Mies viihtyi paremmin omien vanhempiensa ja sisarustensa kanssa kuin omien lapsiensa, vaimosta puhumattakaan. Pullo aukesi vähän liian usein, työpaikalla viivyttiin liian pitkään ja otettiin vastaan jokainen syy päästä pois kotoa. Roikuttiin samoilla kilparadoilla kuin oltiin roikuttu isän kanssa lapsena. Hengailtiin veljen kanssa sen nyrkkeilysalilla treenaamassa, kun olisi pitänyt olla auttamassa lasten kanssa. Hän alkoi vihata vaimoa, se alkoi vihata häntä. Kaikki se hullu, silmitön rakkaus oli kadonnut jo aikoja sitten. Intohimo oli jäänyt, mutta se tuntui yltävän nyt vain vihan tunteisiin. He riitelivät, nukkuivat eri sängyissä, riitelivät lisää. Joku olisi ehkä pystynyt olemaan siinä tilanteessa hyvä isä, mutta Jonah ei pystynyt, vaan kodista tuli paikka, jota välteltiin viimeiseen asti. Jos sinne mentiinkin, niin oli paras olla niin humalassa, ettei sitä enää muistettaisi seuraavana päivänä.

Kodin kriisien keskellä hän opiskeli itsensä jollain ilveellä poliisiksi – ei siksi, että olisi halunnut, vaan koska jälleen kaikki valittivat joka päivä, että hänen piti tehdä elämällään jotain järkevää, ja se nyt vain oli loogisin keino saada ne hiljenemään. Sillä ei tuntunut koskaan olevan mitään väliä, mitä hän halusi tai ei halunnut.

Poliisiuraa kesti huimat kolme vuotta, ennen kun Jonah oli mukana ikävässä tapauksessa, missä saattoi auttaa hävittämään oman serkkunsa rikostapaukseen liittyviä todisteita, jotta sitä vastaan nostetut syytteet eivät kestäisi oikeudessa. Eivät kestäneetkään. Ei kestänyt myöskään hänen uransa, vaikka suuremmalta jälkipyykiltä ihmeen kautta säästyttiinkin. Pakkoeläköitymisn myötä hän päätyi tekemään turvallisuushommia yksityisille tahoille – bounty huntingia, henkivartijakeikkoja, mitä nyt sattui olemaan tarjolla. Koronkiskomista, portsarin hommia. Usein ne veivät pitkäksi aikaa pois kotoa, mikä nähtiin lähinnä bonuksena. Jos joku olisi tarjonnut mahdollisuutta lähteä Somaliaan merirosvojen ammuttavaksi, hän olisi ollut ensimmäisenä jonossa.

Auvoinen avioelämä päättyi kahdeksan vuoden jälkeen. Kukaan ei osannut arvata, että kun Jonah lähti riidan päätteeksi ulos (kuten käsky kävi), hän ei tulisi enää takaisin. Samalla kukaan ei jaksanut yllättyä.

END OF THE ROAD

PERSONALITY IN OTHER PEOPLE’S WORDS

He’s social, fun-loving, free-spirited person who tries to squeeze every little bit of excitement from everything. He’s spontaneous, bold, practical, observant and has excellent people skills. He loves to pay attention to people. He’s talkative, witty, and almost never runs out of things to discuss.

He’s also sensitive. Too sensitive for his own good, I think. He’s very emotional and really vulnerable to criticism. He easily feels like he’s been backed into a corner and, well, usually reacts pretty badly. He’s bad with conflict and actually sometimes ignores and avoids conflict entirely and tends to say and do what’s needed to get out of such situations. And then move on to something more fun.

He’s easily bored without constant excitement – and he finds ways to create it himself. Risky behavior, self-indulgence, and the pleasures of the moment over long-term plans. Actually, he’s a very poor long-term planner. For him, things come as they come, and he rarely bothers with taking the time to lay out steps and consequences, with the belief that they could change at any moment – even with things that can be planned. Anything that requires long-term dedication and focus seems to be a particular challenge for him.

He uses an alluring combination of blunt truths and disarming openness and charm to keep things moving. He might seem shallow, pleasure-centric and care little for anyone but himself. I still don’t know if that’s true.

For him, relationships aren’t about slowly building foundations for the future, or planning out a life – they are bubbling, unpredictable things to be enjoyed for as long as there’s enjoyment to be had. When that enjoyment does burn out, it’s gone, he’s gone. He’s constantly reevaluating his situations and commitments and if a week later they just don’t feel the same, that’s it, he has no problem seriously considering breaking things off.

— the candle that burns twice as bright, burns half as long

Jonah pakkasi repullisen vaatteita, otti moottoripyöränsä, ajoi New Yorkiin ja jäi sille tielle. Uusi asunto, uudet työt, uudet romanssit, uusi elämä. Puhdas kangas.

Jotenkin kaikki olivat samaa aikaa sekä yllättyneitä että odottaneet jotain juuri sellaista. Jonah oli aina sitä tyyppiä, ettei osannut asettua aloilleen. Teki kaiken täysillä ja antoi kaikkensa, kunnes menetti otteensa ja ei tehnyt enää mitään. Hänellä oli sitä samaa ‘the candle that burns twice as bright, burns half as long’ mentaliteettia, mitä monilla muillakin kävelevillä ihmistragedioilla. Sillä erotuksella, ettei tie päättynyt niin äkisti kuin aina luultiin, vaan hän päätyi vain hiipumaan vuosien saatossa, kunnes oli lopulta vain varjo entisestä itsestään. Se oli ehkä omalla tavallaan surullisempaa.

Edelleen karismaattinen, edelleen hurmaava, edelleen kiinnostava ja lumoava – mutta myös väsynyt, kulunut ja turhautunut. Päivisin hän esittää edelleen vakuuttavasti kunnollista ihmistä, mutta iltaa kohti yritys hiipuu ja negatiiviset ominaisuudet voittavat positiiviset. Itsevarmuus vaikuttaakin koppavuudelta ja töykeydeltä, salaperäisyys pakoilulta, arkuudelta ja sisäänpäinkääntyneisyydeltä. Harvassa ovat ne, jotka jaksavat miestä enää seuraavana päivänä. Ketään ei jaksa kiinnostaa, kun tulee ilmi, että hän koittaa vain epätoivoisesti miellyttää muita, pelkää kritiikkiä, itseään ja elämää. Juomistavoista ja kuvitteellisesta rokkitähtielämästäkin katoaa hohto varsin nopeasti, kun huomataan ettei ystävän takapihalle sammumisessa ennen iltakymmentä ole mitään glamouria. Se oli vain noloa ja surullista.

Parhaimmillaan Jonah on äärettömän valovoimainen. Sellainen ihminen, joka vetää taianomaisesti puoleensa ja jonka lähellä tuntuu itsekin saavan lisää energiaa, kokee olonsa maailman tärkeimmäksi, rakastetuimmaksi ja onnekkaimmaksi. Hän on intensiivinen, harrastaa isoja eleitä, tekee helposti muista ihmisistä ja niiden onnellisuudesta oman missionsa. Pahimmillaan hän kuitenkin on vihainen, katkera juoppo, joka iskee siihen mikä sattuu, työntää kaikki pois ja kierii häpeilemättä omassa itseinhossaan, eikä voi sietää kenenkään muun onnea ja menestystä. Tuntuu olevan kiinni lähinnä kuun asennosta ja muusta mystiikasta, että mitä sattuu minäkin päivänä saamaan.

Ei ole mikään yllätys, että Jonah on päätynyt juuri tähän elämäntilanteeseen: asuu yksin isossa kaupungissa, ei perhettä, ei vakityötä. Joka ilta eri seuraa, outoja pätkätöitä, vastuunpakoilua, ei suunnitelmia. Hän juo liikaa, syö edelleen vahvoja kipulääkkeitä vuosia sitten syntyneeseen (ja varsin oireettomaan) olkapäävammaan, hukkaa aikaa ja elää päivä kerrallaan.

And she said, ”I’ve been so worried ’bout you lately.
You look shit and you smell a bit.
You’re mad thinking you could ever save me.
Not looking like that.”

Jonahista näkee, että hän on aikoinaan ollut varsin hurmaava nuori. Ulkonäöstään hyvin kiinnostunut, nätti ja brassaileva. Ei ehkä koskaan perinteisen komea, vaan ennemmin hauskan näköinen, mutta sen ei ole annettu haitata. Hän samalla juuri tarpeeksi nätti ja juuri tarpeeksi karun miehekäs.

Mikään ei erityisesti pistä silmään tai tunnu mitenkään erityislaatuiselta – paitsi ehkä äidiltä perityt, pistävän siniset sillmät – mutta kasvot jäävät silti mieleen. Isältä saadut, italialaisen raskaat piirteet ja tummat, aavistuksen kiharat hiukset eroavat juuri tarpeeksi valtaväestöstä, että saavat hönet erottumaan (lähinnä edukseen).

Ikä on jättänyt jälkensä ennen aikojaan, mutta jotenkin otsan urat, silmäkulmien harakanvarpaat ja parran ensimmäiset harmaat karvat ovat parantaneet näkymää ja saaneet miehen vaikuttamaan enemmän itseltään. Jos iho vähän punoittaakin ja on kärsinyt auringossa, ei siihen kurittoman parran ja silmille karkaavien hiusten vierellä edes kiinnitä huomiota.

Rugged olisi ehkä osuvin sana kuvaamaan olemusta, hyvässä ja pahassa.

Pituutta miehellä on 185 senttiä, kuten isällä ja veljilläkin. Vuosia sitten hän oli fyysisesti hyvässä kunnossa ja selvästi tottunut liikkumaan ja urheilemaan, mutta se on selvästi jäänyt viimeaikoina vähemmälle – kuten syöminenkin. Koska pienoinen alipaino ja alkoholipöhötys tuntuvat jo istuvan imagoon, eivät ne oikein edes pistä silmään, vaan sopivat vaatteidenkin kanssa yhteen – tummia farkkuja, löysiä kauluspaitoja, flanellia, mustaa ja valkoista, nahkaa ja denimiä.

Mieluummin liikaa kuin liian vähän kerroksia. Ja mielellään aurinkolasit, joiden taakse piiloutua.

And well, I think I’ve gone mad. Isn’t that so sad?
And what a shame
You’ve lost a brain that you never had

• Drives a 60’s Harley and hasn’t own a car in a long time
• Voice
• Understands Italian but barely speaks it. Fluently curses in Gaelic but couldn’t follow even the most simple conversation, let alone participate.
• Excellent cook yet rarely takes the time to really make anything.
• Still drives to Philly every Sunday for family dinner.
• Knows how to play guitar, did years of boxing and is pretty good at fixing just about anything.
• Horrible handwriting and can’t draw anything to save his life