Beau Norwood

  
Beau Jackson Norwood | Born 19.10.1986 in Carlstadt, New Jersey | Lives in a 2 bedroom rental condo in the Heart of Downtown Flushing, Queens, NY
High school graduate and a college dropout (English major, drama minor) | Sons of Mayhem MC member & auto body painter @ Fawcett Brothers & Co
Straight and in a domestic relationship with Nina Devlin | GF’s 4 yo son Austin is in the picture every other week. Doesn’t have any kids of his own
Parents are still happily (?) married and live back in New Jersey. Dad’s been having some health issues so he supports them financially as much as he can. Little brother Micah lives in NY and is also involved with the MC.

Alternates between driving a 2014 Chevy Silverado (that absolutely wasn’t designed for living and driving in NY) and 2013 Harley Davidson 883 Iron. Kinda prefers his truck over the bike.
Huntin’, Fishin’ And Lovin’ Every Day... Or more like drinking, smoking and working all day every day.  Black coffee in the morning and dark of whiskey in the evening.
Listens to a really weird mix of country, classic rock and punk.

Voice / vol2

FC Garrett Hedlund / GF Amber Heard

  

Omakotitalo idyllisen Carlstadtin laitamilla, pari lyhyellä ikäerolla tehtyä vilkasta lasta, kultainennoutaja ja onnellisesti naimisissa olevat vanhemmat, jotka olivat onnistuneet löytämään hyvät vakityöt – Norwoodit elivät omaa amerikkalaista, keskiluokkaista unelmaansa. Kouluikäisen Beaun suurin ongelma elämässä oli se, että pikkuveli lainasi tavaroita luvatta ja isä pakotti osallistumaan matematiikan tukiopetukseen koulun jälkeen. Arki oli varsin toimivaa, tavallista ja pääosin elämyksetöntä, mikä sopi kaikille paremmin kun hyvin. Tohtoriksi itsensä aikoinaan lukenut isä luennoitsi työkseen yliopistoilla ja äiti teki viesintintäalalla konsultin projektitöitä, joten pojille tarjottiin kiitettävän akateeminen ja monipuolinen kasvatus. Kotona korostettiin silti aina sitä, että elämässä oli tärkeää löytää se oma juttu ja seurata omia intohimojaan.

Beaun ensimmäinen oma juttu elämässä oli huomatuksi tuleminen. Ehkä hän oli katkeroitunu siitä, että joutui jakamaan asioita pikkuveljen kanssa, tai ehkä hän vain oli luonnostaan huomionkipeä, mutta luonnollisesti hän näytteli pääroolia joka ikisessä koulunäytelmässä ja oli vähän turhan usein vähän liian kovassa äänessä, tilanteesta ja paikasta riippumatta. Toinen, elämässä vähän kestävämmäksi jäänyt juttu oli sitten tytöt, jotka hän löysi siinä 14 ikävuoden paikkeilla, kun ihastui rinnakkaisluokalla olevaan Sallyyn. Sillä oli mansikkablondit hiukset, harmaat silmät, pisamia ja aina eväissä mukana suklaata. Suhteesta ei yllättäen tullut kovin pitkää.

Ihan isän akateemisuuden ja opintomenestyksen tasolle Beau ei koskaan yltänyt, mutta hän oli fiksu, nautti lukemisesta ja omaksui uusia asioita aina helposti ja nopeasti. Tuntui itsestäänselvältä, että high schoolista valmistumisen jälkeen pistettiin heti hakupaperit sisään collegeihin, ja koko perheen voimin sitten juhlittiinkin, kun tie aukeni Ivy league tason kouluun, Columbiaan. Pääaineeksi valikoitui englanti ja sivuaineeksi draama ja teatteriopinnot, koska haaveissa vuorottelivat päivästä riippuen ura äidinkielenopettajana ja työt Hollywoodin elokuvabisneksen sydämessä. Ivy leaguesta olisi helppo ponnistaa kumpaan tahansa, mutta ikävä kyllä ivy league aiheutti myös omia hankaluuksia – stipendiin eivät rahkeet riittäneet, joten Beau otti heti kättelyssä suuren opintolainan, joka kattoi lähinnä lukukausimaksut. Vanhemmat maksoivat loput, eli käytännössä kaiken elämisen ja olemisen. Ne eivät saaneet vastineeksi oikeastaan yhtään mitään – Beau oli niin hullaantunut New Yorkista, uudesta elämästään ja vapaudestaan, ettei kauheasti kotiin muistanut soitella. Pikkuveli valitti kodin tilanteesta, väitti isän pettävän ja luoja ties mitä muuta, mutta sille vain viitattiin kintaalla. Oli tärkeämpääkin tekemistä, kuten illallistreffit filosofiaa opiskelevan Mayn kanssa.

Ensimmäinen opintovuosi sujui hyvin ja Beau jäi kesäksi lähi-Starbucksiin töihin. Toisen vuoden alussa hän hyläsi dorm roominsa ja muutti Mayn ja sen kämppisten luokse isoon, yksityiseltä vuokrattuun omatikotitaloon, mikä oli kieltämättä vähän turhan arvokasta lystiä, mutta sitäkin hauskempaa. Hän oli elämäänsä pääasiassa täydellisen tyytyväinen eikä turhaan stressannut. Ei ainakaan ennen kun huonoja uutisia alkoi tulemaan huonojen uutisten perään: Isä sairastui ja menetti sen takia työnsä. Pian perässä meni omakotitalo, jonka lainasta vanhemmat eivät enää selvinneet. Luonnollisesti niillä ei ollut sitten varaa maksaa enää Beaunkaan elämistä, koulumaksuista puhumattakaan. Oli karua, kun yhtäkkiä tajusi, että ikää oli 21 vuotta, velkaa sellainen 80 tonnia ja vuokra maksamatta viimeiseltä kolmelta kuukaudelta. Vuokrarästit johtivat nopeasti lähtöpasseihin kimppakämpästä, mikä ajoi hänet parempien vaihtoehtojen puutteessa motelliin. Starbucksin 9 dollaria tunnissa ei muuta tehnyt kun syvensi epätoivoa.

Opintolainaa olisi ehkä voinut nostaa vielä enemmän tai koulun kanssa yrittää neuvotella muuttuneesta tilanteesta, mutta kun tarpeeksi panikoi, ei ajatus käynyt mielessäkään. Beau jätti koulun kesken, kun ei mitään muutakaan keksinyt, ja yritti sen jälkeen epätoivoisesti vain hakea töitä. Teatteria opiskelleelle runopojalle ei yllättäen innolla tarjottu mitään raksa- tai varastohommia, eikä ilman kunnon työkokemusta oikein mitään muutakaan, mutta kahta ruokakauppatason minimipalkkatyötä pyörittämällä tienasi juuri sen verran rahaa, että saattoi vuokrata siivouskomeron kokoisen yksiön ja ostaa pari pussia nuudeleita. Ei paljon muuta. Vanhemmille ei tilanteesta tai edes koulun keskeyttämisestä kerrottu, joten ne eivät ehkä tajunneet varoa sanojaan ja puhuivat omista taloudellisista ongelmistaan tarpeeksi, että Beau teki niistä oman asiansa – hänhän se oli, joka oli kuluttanut valtaosan vanhempien säästöistä sillä, ettei ollut pystynyt maksamaan itse elämistään ja opiskeluaan. Nykytilanteessa hän ei voinut palauttaa palvelusta ja auttaa puolestaan niitä, joten nykytilanteen oli muututtava.

Beau kylmästi  kirjoitti vaihtoehtonsa ylös paperille, mutta listalle ei päätynyt oikein mitään muuta kun ’join the army’ ja ’start selling drugs’. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti paremmalta, mutta nopeasti tuli ilmi, ettei huumediileriksi ja huippumenestyneeksi rikolliseksikaan ihan noin vain ryhdytty. Kaikki lisä oli kuitenkin toivottavaa, joten hän teki, mitä saattoi, ja päätyi lopulta paitsi myymään pilveä, myös varastelemaan autoja. Etenkin jälkimmäisestä tienasi varsin hyvin ja homma oli suhteellisen helppoa – kunnes sitten varasti väärän auton ja löysi itsensä keskellä yötä moottoripyöräkerhon kerhotiloista ase ohimolla. Luonnollisesti siinä kuolemanpelossa ja paniikissa sitten vuodatettiin koko elämäntarina, luvattiin parannusta tapoihin, uskoon kääntymistä ja kaikkea muutakin. Ei Beau hetkeäkään uskonut sen toimivan, joten oli luonnollisesti ihan täysin pihalla, kun ne sitten tarjosivat hänelle töitä. Todennäköisesti ihan puhtaasti säälistä, mutta ketä kiinnosti – hän olisi siinä vaiheessa tarjoutunut ihan mihin tahansa, jos se tarkoitti hengissä säilymistä. Vielä suurempi yllätys oli, että ne pitivät lupauksestaan kiinni. Pikkurikollisuus vaihtui nopeasti hommiin autokorjaamolla. Diilin mukana tuli paljon muutakin kuin rehellinen työ, mutta Beau ei kehdannut valittaa, vaan teki kiltisti ihan kaiken mitä pyydettiin, soti se sitten hänen moraalejaan vastaan tai ei, ja koitti lähinnä katsoa eri  suuntaan ja olla ajattelematta liikaa. Se oli ilmeisesti prospectissa ihan toivottu ominaisuus, koska hänet hyväksyttiin jäseneksi.

Ihmiset päätyivät kerhon suojiin hyvin erilaisista syistä. Beau ei koskaan ollut niitä, jotka olisivat kokeneet lainsuojattoman elämän omakseen tai kaivanneet ympärilleen sitä perheeseen verrattavaa yhteisöä ja sen tuomaa tukea ja turvaa, vaan näki mukana olonsa aina ennen kaikkea taloudellisesti ainoana kannattavana ratkaisuna – tai niin hän ainakin aina itselleen väitti.  Hän oli aina pitänyt itseään hyvänä ihmisenä, jolla oli toimiva omatunto ja korkeat moraalit. Oli vaikea joutua kohtaamaan se, mihin kaikkeen saattoikaan ryhtyä pakon edessä. Vielä vaikeampaa oli kohdata se, että asioita teki myös vapaaehtoisesti, eikä ehkä ollutkaan se kaikin puolin kunnollinen kansalainen ja can do no wrong kultapoika, jona oli aina itseään pitänyt.

Beau ei koskaan pyrkinyt nousemaan kerhon arvoasteikolla rivijäsenestä ylöspäin, mutta ei hän myöskään muistanut vihata elämäänsä joka päivä ihan niin paljon, kun oli alkujaan kuvitellut. Työ korjaamolla ei ollut sitä, mitä hän oli itselleen kuvitellut, mutta se oli silti hyvä työ. Oli asunto, varaa vaatteisiin, ruokaan, vuokraan ja jopa kotiin lähetettäväksi. Jos jostain sai tienattua lisää sillä, että juoksutti aseita paikasta toiseen tai teki jotain muuta ylimääräistä, hän oli ensimmäisenä astumassa eteenpäin. Kai mielen perukoilla oli myös sellainen ihan pieni osa, joka oli vihainen yhteiskunnalle siitä, miten se oli pettänyt koko hänen perheensä, ja joka nyt sai jotain sairasta tyydytystä siitä lain väärällä puolella toimimisesta. Se ei tarkoittanut, että Beau olisi ollut tilanteesta millään tavalla ylpeä, vaan pari vuotta hän valehteli perheelleen ja kielsi kaiken, leikki olevansa edelleen yliopistossa ja matkalla kohti hyvää elämää.

Hän olisi ehkä jatkanut sitä esitystä maailman tappiin asti, jos ei pikkuveli olisi lopulta tullut ikuistamaan hänen uutta todellisuuttaan ihan omin silmin. Se teki siitä kaikesta jotenkin entistä todellisempaa – erityisesti silloin, kun se päätti seurata perässä. Beau sanoi sille tuhat kertaa ei ja teki selväksi, miten typerä ja toivoton koko idea oli, mutta ei siitä ollut apua. Nykyäänkin hän vielä miettii, antoiko sitten kuitenkin vähän turhan helposti periksi, ja olisiko pitänyt vain keinolla millä hyvänsä pitää veli kaukana kerhosta, mutta lopputuloksen kannalta sillä ei ollut mitään väliä. Kun oli kerran liittynyt, oli päätöksensä tehnyt, eikä pois pääseminen ollut enää ihan niin yksinkertaista, jos oli edes mahdollista.

  

Ehkä Beaun merkittävin saavutus kerhon leivissä on se, että hän onnistui järjestämään itsensä parisuhteeseen vähän tärkeämmän jäsenen pikkusiskon kanssa. Ensitreffeillä käytiin pari vuotta sitten ja saman katon alla on viihdytty vuoden päivät, joten pikkuhiljaa voidaan kai puhua ihan vakavastakin suhteesta. Beau leikkii ihan mieluusti hyvää avomiestä – joskaan sormusta ei vielä ole ostamassa, vaikka asiasta on kuinka kuunneltu kyselyä ja kitinää – ja jopa viihdyttää tyttöystävän entisestä suhteesta olevaa lasta. Nopealla silmäyksellä the täydellisen poikaystävän rooli sopii hänelle erinomaisesti.

Parisuhteilu tuntuu muutenkin olevan miehen ominta alaa – hän on hyppinyt suhteesta toiseen melkein tauotta sitten sen, kun tapasi aikoinaan junior highssa Sallyn. Beau viihtyy ihan hyvin omassa seurassaankin eikä aina kaipaa ympärilleen ihmisiä ja toimintaa, mutta sinkku hän ei osaa olla. On aina ollut nopea rakastumaan, mutta toisaalta myös yhtä nopea kyllästymään ja kaipaamaan sitten kuitenkin jotain vähän jännittävämpää ja vähän uudempaa. Tietynlaisena haaveilijana ja taivaanrannnan maalarina hän on harvoin mihinkään tyytyväinen pidemmän aikaa, vaan jahtaa aina jotain vähän parempaa, teki sen sitten tietoisesti tai ei. Voisi sanoa, että haku on aina päällä – ja siitä huolimatta mies osaa myydä itsensä sellaisena herkkänä runopoikana ja loputtomana romantikkona, jonka rinnalla voisi ratsastaa auringonlaskuun ja ikuiseen onneen.

Monilla on kerholaisista tietynlaisia stereotypioita, eikä Beau oikein sovi oletuksiin. Hän on kohtelias, vilpittömän oloinen ja aito, löytää aina aikaa hymylle ja kuulumisten kyselemiselle. Ei todellakaan ole valmis hyppäämään luodin eteen jonkun toisen puolesta, ei nauti väkivallasta tai vallankäytöstä ja ajaa autoakin mieluummin kuin pyörää (mielellään kohtuuttoman isoa pickuppia). Pelottavaa ja uhkaavaa hänestä ei saisi tekemälläkään, vaan on päässyt elämässä näin pitkälle oikeastaan ihan päinvastaisilla avuilla – hän osaa hyvin pelata edukseen sen, että tulee melkein aina aliarvioiduksi, kontekstista riippumatta, ja osaa näin vetää tilanteessa tarvittavaa roolia. Aikalailla täydellistä syöttimateriaalia keikoilla, eikä vain teatterikoulutuksensa takia (siitä tuntuu olevan enemmän hyötyä romantiikka- ja parisuhderintamalla).

Beau on fiksu, paitsi siinä mielessä että pystyy keskustelemaan oikeastaan mistä tahansa aiheesta ihan asiantuntevan oloisena, myös siinä, että onnistuu aina selviämään tilanteista ehjänä ja ilman vakavia seurauksia. Intoilee erityisen mielellään elokuvista ja musiikista, mutta tarjoaa myös auliisti mielipiteitään oikeastaan mihin tahansa yhteiskunnalliseen asiaankin. Varsin vapaamielinen ja avokatseinen, uskoo heikompien auttamiseen, lähimmäisenrakkauteen ja kaikkeen muuhunkin sellaiseen, minkä moni muu kuittaa vain kauniina ajatuksena.

Hän on sanavalmis, karismaattinen ja hurmaava, mutta ei liian in your face tai ylisosiaalinen. Hyvä lukemaan ihmisiä, hyvä heijastelemaan muiden tunteita ja mukauttamaan omaa käytöstään muiden toimien ja tilanteen perusteella. Ei välttele vaikeitakaan keskusteluja ja vähintään vakuuttavan aidon oloisena, jos ei oikeasti rehellisesti, kertoo omista tunteistaan ja ajatuksistaankin. Ei aina mieti sanojaan loppuun asti tai harkitse ennen kun tekee lupauksia. Joskus suu vain käy ajatusta nopeammin, joskus valehtelee täysin tietoisesti ihan vain saadakseen jonkun hetkellisesti paremmalle tuulelle.

Beaun vioiksi voisi lukea ajoittain liiallisen miellyttämishalun, taipumuksen kuljeskella pää pilvissä ja toisaalta huonon tavan kantaa harteillaan koko maailman murheita. Painii harva se päivä jonkun eksistentaalisen kriisin parissa, eikä ihan koko ajan välttämättä jaksa olla se aurinkoinen ja superiloinen itsensä,  jollaisena suurimman osan ajasta näyttäytyy. Tyttöystävä on ehkä jo tottunut huonoihin päiviin, mutta moni muu ei ole, koska kiukuttelu säästetään yleensä ihan vain läheisille ja perheelle. Mies ei ole rähisijä, mutta häntäkään ei ole siunattu loputtomilla hermoilla.

  
Caucasian / 190 cm / Around 90 kgs / Dark blonde hair / Blue eyes

Beau oli kouluaikoina aina se nätti poika, eikä vuosien kuluminen ole tilannetta paljonkaan muuttanut. Pitkänhuiskea, hoikka ja komea sinisine silmineen ja helmihampaineen, tuuheine hiuksineen ja ilmeikkäine kasvoineen. Näyttää suurinpiirtein yhtä hyvältä silloin, kun on viimeisen päälle sliipattu ja pukeutunut moitteettomasti istuvaan pukuun, kuin silloinkin, kun on vain kääräissyt ylikasvaneet hiukset nutturalle ja kiskonut päälleen jonkun vanhan, virttyneen t-paidan. Jälkimmäinen vaihtoehto on ehkä se yleisempi, koska mies ei varsinaisesti ole mikään muotimoguli tai ole osoittanut sen suurempaa kiinnostusta pynttäytymistä kohtaan. Ei kuljeskele ympäriinsä hienhajuisena ja räjähtäneenä (ja okei, käyttää ehkä suhteettoman kallista hajuvettä ja melkein yhtä kalliita hiustuotteita ja saippuoita), mutta siihen se tuppaa jäämäänkin.

Parran ajelee kun sattuu huvittamaan, eli aniharvoin, ja hiukset leikkaa ehkä pari kertaa vuodessa. Loppuajan ne saavat kasvaa omaan tahtiinsa ja tehdä mitä lystää, minkä takia joku voisi ehkä erehtyä luulemaan hipsteriksi tai hipiksi. Oikeasti kyse on lähinnä mukavuudenhalusta ja yleisestä saamattomuudesta. Vaatetuksen suhteen Beau menee vähän samaan kastiin – vuosia ja vuosia kovasti käytettyä flanellipaitaa tai vanhaa, kulunutta pilottitakkia voi pitää fashion statementtina, tai ne nyt saattavat vain olla helpoimpia valintoja.

Nättiä naamaa pilaamaan ei ole hankittu yhtään lävistyksiä, mutta ihosta löytyy ne pakolliset kerholeimat. Nekin on otettu mahdollisimman huomaamattomalle paikalle, vasempaan kylkeen, eikä lisäkuvia ole suunnitelmissa. Nykyisetkin pistävät vähän ahdistamaan ja saavat sitoutumiskammon nostamaan päätään, eikä Beau olisi takuulla ikinä lähteny neulan alle jos kyse olisi ollut vapaaehtoisesta suorituksesta. Muutenkin hän on selvinnyt vuosista varsin ehjänä, eikä ole edes onnistunut hankkimaan itselleen sen suurempia arpia.

Kasvokertoimen perusteella Beau olisi ehkä voinut ruveta suunnittelemaan suurta Hollywooduraansa, mutta vielä on matkaa miesmallien 8-packeihin ja marmorista veistettyihin hauiksiin. Hän vihaa urheilua – painonnostoa, pyöräilyä, juoksemista… Oikeastaan kaikkea, missä tulee hiki. Se ei ainakaan auta, että pidempään jatkunut tupakointi on jättänyt keuhkoihin jälkensä ja tehnyt kaikesta kuntoilusta vielä astetta ärsyttävämpää. Ei ollut koskaan atleettinen lapsena tai nuorenakaan ja lopulta jotenkin jäi pysyvästi vähän kömpelöksi murrosiässä tapahtuneen, varsin hurjan pituuskasvun jälkeen. Ei hän ole varsinaisesti liian laiha tai mitenkään erityisen pehmeä, mutta ei nyt myöskään kovin timmi. Joskus häiritsee, joskus ei – ja vaikka häiritsisikin, niin elämässä on isompiakin ongelmia.